...........................................

...........................................

perjantai 1. elokuuta 2014

"Miksi te siellä oikein kyykitte?"

Parikin kertaa on tullut vastaan tilanne, jossa ihmiset ovat kummastelleet, miksi oikein hääräämme Huipulla. Senhän piti olla uusi luontoalue, eikä hoidettua puistoa. Miksei luontoa voisi vain jättää oman onnensa nojaan?

Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin Huipun tarkoitus on alusta asti ollut kerätä talteen erilaisia palasia rakennusten ja muun maankäytön alle jääneistä helsinkiläisistä luontokohteista. Huipun rinteeseen on esimerkiksi siirretty lehtomaata Vuosaaren sataman alle jääneestä Käärmeniemen lehdosta, jolloin palanen kyseisen lehdon kasvillisuutta on onnistuttu säilömään Helsinkiin. Toisena esimerkkinä voidaan mainita Huipun läheisen tyynylaava-alueen omalaatuinen paahdekasvillisuus, joka on onnistuneesti siirretty Huipun laelle. Vuosaarenhuipun tarkoitus on siis olla jotakin luontoalueen ja ulkoilmamuseon väliltä, joten on luonnollista, että eri alueet halutaan saada kehittymään oikeaan suuntaan - eli esimerkiksi pidetään huoli, etteivät vieraslajit valloita alueita. Tarkoitus on vähentää hoitoa asteittain, kun luonto kehittyy niin pitkälle, että se ylläpitää itsensä halutunlaisena.
 

Tähän olisi tarkoitus saada nousemaan Kruunuvuorenrannan lehtojen kasvillisuus. Ilman hoitoa siihen tulisi todennäköisesti pelkkä lupiinimeri. Kuva vuodelta 2013.

Toisekseen, erilaisten hyödyllisten häiriöiden ja avomaan raivaamisen merkitystä luonnolle ei kannata aliarvioida. Vuosaarenhuipun luontoarvot keskittyvät ennen kaikkea avomaiden - niittyjen, ketojen, paahdealueiden - lajistoihin. Ja ne eivät olisi olemassa Huipulla ilman aktiivista kitkemistä, raivaamista ja avaamista.

Suomen uhanalaisista lajeista yli 20 % on uhanalaisia siksi, että laadukkaita avomaita on liian vähän. Näitä lajeja tavataan kutsua "kulttuurilajeiksi", sillä ne esiintyvät ennen kaikkea vanhoissa kulttuuriympäristöissä, kuten hakamailla, kartanonpuistoissa tai laidunniityillä, joiden umpeenkasvu on estetty joko kotieläinten tai viikatteen avulla. Uhanalaisia kulttuurilajeja on Suomessa yli 1800, ja siihen vielä ei-uhanalaiset päälle, kyse ei siis ole pienestä lajimäärästä. Kulttuurilajien historia ulottuu kuitenkin ihmistoimintaa kauemmaksi: ei tuollainen monimuotoisuus kehity siinä reilussa parissa tuhannessa vuodessa, jona ihminen on oikeasti vaikuttanut Euroopan luontoon.

Jääkauden jälkeen, tuhansia vuosia sitten Eurooppa ja Pohjola olivat suurten nisäkkäiden temmellyskenttää. Täällä oli mammutteja, villasarvikuonoja, visenttejä ja muuta ns. megafaunaa. Ja niitä oli paljon. Nykykäsityksen mukaan Euraasian megafaunamäärät ovat olleet verrannollisia nykyisiin Afrikan savanneihin. Tuollainen määrä isoja laiduntajia - joista osa söi myös havupuuta - on tallannut, syönyt ja kuluttanut valtavia määriä metsiä, taimikoita ja niittyjä. Suomenkaan metsät eivät ole esimerkiksi olleet pelkkää vanhaa aarniometsää, vaan joukossa on ollut eriasteisesti kulutettuja metsiä.

Megafaunan ylläpitämää avomaata. Kuva: Wikipedia, CC-lisenssi
Megafaunan ansiosta Euroopassa on siis ollut luonnostaan paljon erilaisia niittyjä, ketoja ja muita avomaita, joille on luonnollisesti kehittynyt ihan omanlainen lajistonsa: ne "kulttuurilajit", jotka pitävät auringon paahteesta ja ovat alttiita umpeenkasvulle.

Sitten tuli ihminen. Muutama tuhat vuotta sitten Euraasian megafauna, ne mammutit ja villasarvikuonot, kirjaimellisesti metsästettiin sukupuuttoon. Samalla loppui heinikoiden raivaus herkiltä kedoilta ja pajupuskien syöminen niittyjä peittämästä.

Onneksi ihminen toi mukanaan myös kulutusta, eli perinteistä maataloustoimintaa. Mammutit korvaantuivat lehmillä, lampailla, hevosilla ja viikatteilla. Karjalan kunnaat pidettin avoimina kaskeamalla, ja niittyjä valtaavat heinikot katosivat kotieläinten suihin. Avomaiden lajistolla oli jälleen hyvät oltavat. Tuskin lajisto oli täysin samanlainen kuin mammuttien aikaan, mutta monimuotoinen ja rakenteeltaan samankaltainen yhtä kaikki.

1900-luvun ajan maatalouden tehostumisen sivutuotteena perinteiset maatalousympäristöt ovat käyneet vähiin. Kotieläimet eivät enää käyskentele laitumilla, vaan saavat rehunsa yksipuolisilta pelloilta. Monimuotoiselle niitty- ja ketolajistolle ei ole enää sijaa, ja vanhat niityt ja kedot joko kasvavat umpeen tai on muutettu pelloiksi.

Mikäli siis haluamme säilyttää avomaan lajiston osana luontoamme, täytyy ihmisen itsensä ylläpitää sopivia elinympäristöjä. Se tarkoittaa juuri juolavehnän kitkemistä hietikoilta, heinän niittämistä kukkaniityiltä, pajujen raivaamista lehdoista ja niin edelleen.

Sitä me täällä Huipulla teemme. Kitkemme ja niitämme biodiversiteetti mielessä valikoiden erilaisia kasveja, jotka muuten valtaisivat monimuotoiset avomaamme. Yritämme huomioida monipuolisesti erilaisia eliöryhmiä pistiäisistä lintuihin ja kasveista hämähäkkeihin, jotta tälle pienelle alueelle saataisiin turvapaikka mahdollisimman monelle lajille. Jos näin ei tehtäisi, olisi koko mäki täynnä heinää ja pajukkoa ja lajistoltaan paljon köyhempi.

Ilman säännöllistä hoitoa tässäkin kuvassa olisi pelkkää vihreänruskeaa kastikkaa tai muuta heinää.

Tällä hetkellä me biologinplantut olemme siis Huipulla korvaamassa mammuttien roolia luonnossa. Ei ihan pienet saappaat täytettäväksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti